Aada oli kirjoittanut tosi hyvän tekstin siitä, miten hän sai itselleen hevosen, ja kuinka monta erilaista prosessia hän oli käynyt läpi ennen sitä. Tästä inspiroituneena, päätin itse tehdä hieman samalla tavalla, mutta kuitenkin aivan toisin.
Mä olen jo pitkään
itse miettinyt monen ihmisen kannustamana, kuinka mä kertoisin teille
lukijoille kaikesta siitä, mikä on auttanut mut tähän pisteeseen. Tähän pisteeseen, mihin moni luulee, ettei kukaan voi päästä ilman omaa hevosta, pelkän ratsastuskoulun ja oman aktiivisuuden ansiosta.
Mulla on kuitenkin ollut vaikeuksia keksiä, kuinka sen
tekstin, tai oikeastaan tarinan aloittaisin. Aadan tekstin luettua, tajusin,
että munhan täytyisi kertoa teille juuri siitä päinvastaisesta asiasta. Siitä,
kuinka mä en koskaan saanut sitä omaa hevosta ja miten päätin silti raivata
oman tien auki hevosmaailmaan. Välillä se tapahtui vahingossa, välillä
tarkoituksella.
Niihin kaikkiin vuosiin, joita tähän tarinaan mahtuu, on
kuitenkin niin monta, etteivät ne millään mahdu kaikki tähän samaan tekstiin.
Päätinkin jakaa kaikki mun ”ratsastajan uraan” vaikuttaneet asiat omiin
osioihinsa, joita ovat ratsastuskoulu, kisahoitaja-vuodet, vuokrahevoset, yhteistyön aloittaminen Päivin kanssa sekä opettaminen. Näistä ehdottomasti ensimmäisenä täytyy ottaa puheenaiheeksi
ratsastuskoulu, koska sieltä tämä kaikki sai alkunsa.
Ja ei mikä tahansa ratsastuskoulu, vaan Peikin
ratsastuskoulu. Mähän aloitin ratsastuksen 8-vuotiaana Ratsutila Wiknerillä,
mutta vaihdoin muutaman vuoden jälkeen Peikille, vanhempieni jouduttua luopumaan
perheemme autosta. Wiknerillä olin oppinut kaikki ratsatuksen perusteet, mutta
vasta Peikillä pääsin kunnolla juttuun kiinni.
Ja mikäs oli sen siistimpää kuin se, että pyörällä pääsi
tallille ja siellä sain notkua päivät pitkät. Koulu jäi saman tien kakkoseksi
ja äiti ei onneksi tajunnut mitään. Numerot kuitenkin sai ala-asteella vielä
aika helposti, joten pulassa ei oltu.
Osoittauduin pikkuratsastajana aika
periksiantamattomaksi tapaukseksi ja sainkin silloin, omasta mielestäni vääryyden siivittämänä ratsukseni aina Jössen, Pomon tai Ponin. Jösse meni aina
sinne minne huvitti, Pomo pysähtyi aina kun huvitti ja Poni pukitti ja oli
luonteeltaan aikamoinen liima. Joskus taisin saada mennä myös niillä ”kivoilla
ja helpoilla”, mutta pääasiassa listassa luki aina Jösse tai Pomo. Tämä
kuitenkin teki musta todella päättäväisen ja jopa ehkä turhankin ärhäkän
ratsastajan. Mutta eiväthän ne hevoset musta sellaista yksin tehneet. Opettajani Kirsi tiesi,
että pystyn selviytymään tunneista noiden hevosten kanssa ja laittoi mut
tekemään sen joka ikinen kerta. Ilman selittelytä ja ilman armoa. Muut
hihitteli ponien selässä aika usein, kun Pomo seisoi jossain kulmassa, eikä
liikkunut. Arvatkaa seisooko mulla nykyään enää yksikään hevonen missään
kulmassa? Eipä seiso (paitsi mitä nyt välillä Akun kanssa jumitetaan jossian.), kiitos Kirsin ja Pomon.
Se, että ratsastin usein Pomolla oli kuitenkin alku mun
”hevosenhoitajauralle”. Pomolla oli aina hoitaja AM paikalla, joka laittoi mut
tekemään joka asian itse. Ihan sama, oliko satula korkeimmalla telineellä, enkä millään meinannut yltää sinne, tai
oliko mulla kiire – kaiken tein aina itse. AM myös opetti mulle hurjasti hevosten
hoidosta, tarkkuudesta, periksiantamattomuudesta ja ahkeruudesta. Eipä siis
kestänyt kaukaakaan kun rupesin hoitamaan tallin hevosia, vaikka ensimmäisen
hoitohevosen sain vasta 12-vuotiaana. Siihen asti autoin isompia hoitajia, imin
kaiken mahdollisen opin sisääni ja tein kaikki mahdolliset hommat mitä mulle
annettiin.
Kun olin hieman kehittynyt ratsastajana, pääsin starttaamaan myös
oman kisaurani. Sain jälleen uuden ”oppiäidin”, TJ:n. TJ hoiti ponia nimeltä
Kössi, jolla myös itse kilpailin ahkerasti.
Ensimmäinen asia, mitä TJ opetti mulle, oli letittäminen. Ja voi jeesus, kun olen kiitollinen tuosta taidosta. Ja niin taitaa olla aika moni muukin ihminen. Yks jos toinenkin heppa on nimittäin tullut vuosien varrella letitettyä.. Toinen iso asia, mitä TJ opetti mulle oli toisen tsemppaaminen. Koska kisasimme usein samoja luokkia kisoissa, olimme myös näin toistemme kilpakumppaneita. Mulla on tunnetusti erittäin korkea kilpailuvietti, ja pienenä olin aika huono häviäjä. Itseasiassa erittäin huono. Jos muilla meni putkeen ja mulla ei, niin mut löysi takuuvarmasti Kössin karsinasta itkemästä. Nythän tolle asialle voi jo nauraa, sillon oli paljon totisemmat paikat ;) TJ kuitenkin jaksoi aina tsempata ja kannustaa mua eteenpäin. Ajattelin alkuun, että se kannustaa vain siksi, koska itse on aina mua parempi. Tuli kuitenkin se päivä, kun yllätin itseni ja olinkin TJ:tä parempi. Ja edelleen TJ kannusti ja oli itse iloinen mun puolesta. Tiesin jo silloin olleeni todella itsekäs, mutta enhän mä sitä kenellekkään kertonut. Tajusin kuitenkin silloin, että ratsastuskoulussakin meillä oli tiimi, vaikkei yhdessä siellä kentällä oltukkaan.
Kössi-ponista vielä sen verran, että se ei todellakaan ollut
se maailman helpoin poni. Sillä oli pitkä runko ja se kulki luonnostaan aina
väärin päin. Sen kanssa kuitenkin päätin haluavani kilpailla ja sille tielle
jäin. Se oli siis ensimmäinen ”kisaponini”. Kössin kanssa tehtiin pitkään
duunia, ja lopulta sain siihen hieman otetta. Tästä suuresta duunipätkästä sain
itse roimasti pitkäjänteisyyttä sileän työskentelyyn.
Tuohon aikaan vanhemmillani ei ollut varaa kustantaa minulle
kuin yksi tunti viikossa. Kävin kuitenkin kaikilla mahdollisilla alkeiskursseilla
taluttamassa, jotta sain lisätunteja kasaan. Noilla talutustunneilla otin
estetunteja tai kävin tiistaikilpailuissa. Koska olin jo tuolloin enemmän
esteratsastaja tyypiltäni, vaihdoin lopulta kokonaan estetunnille. Minulla oli
tunti tiistaisin, jolloin meillä oli kisat joka toinen viikko. Vaikka Kirsi ei
ollut ehkä iha tyytyväinen päätökseeni vain hypätä, ymmärsi hän kuitenkin,
ettei kaikkeen vaan yksinkertaisesti ollut varaa. Nyt olen erittäin iloinen
siitä, että kävin ahkerasti kisoissa jo pienestä alkaen. Kisaruutiinini on nykyään
erinomainen ja en juurikaan tuhlaa energiaani jännittämiseen, ja se johtuu juuri
noista tiistaikisoista.
Vaikka mulla ei siis ollut tuolloin koulutuntia, päätin
silti aina osallistua myös tallin koulukisoihin. Talutustuntien ansiosta pääsin aina
muutamalle koulutunnille ennen kisoja ja näin pystyin treenaamaan kisahevosen
kanssa. Mutta kaikista eniten opin ennen koulukisoja seuraamalla tunteja.
Saatoin istua kentän laidalla useita tunteja ja kuunnella Kirsin neuvoja muille
oppilaille. Seurasin muiden työskentelyä ja kuuntelin neuvoja tarkasti ja
päätin itse välttää ne virheet kisoissa.
Vasta nyt ymmärrän, miten paljon oikeasti olenkaan oppinut
vaan seuraamalla tunteja. Itse olen selkeästi sellainen oppija, joka sisäistää erinomaisesti
silloin, kun näkee miten joku asia suoritetaan. Eli kun olen kuullut Kirsin
kommentoivan esimerkiksi jonkun hevosen mutoa, ja ratsastaja on korjannut sen
oikein, olen oppinut ja sisäistänyt sen itse paremmin, kuin esimerkiksi
lukemalla saman asian.
Ensimmäisen kerran isompiin kisoihin pääsin mukaan 2004.
Kirsi oli pyytänyt mua mukaan jo vuonna 2002, mutta silloin vanhemmillani ei
ollut yksinkertaisesti varaa kustantaa kisoja, jolloin jouduin jättämään
reissun välistä. Voitte vain kuvitella, millainen pettymys se oli, kun kaverit pääsivät kisoihin ja mä en. Varsinkin kun tallikavereiden kanssa kaikki oli aiemmin tehty yhdessä.
Kuitenkin pääsin lähtemään Takkulaan Rambon kanssa vuonna 2004. Ohjelmassa oli tervetuliaisluokka ja ponien estemestaruus. Kisat sujuivatkin ekan päivän osalta hienosti ja sijoituin mammuttiluokassa. Toisena päivänä uusinnassa oli tietenkin otettava riskejä, ja niinhän me jäätiin pienen tien takia tökköön ennen sarjaa. Jos ei kokeile, ei voi voittaa. Ja mähän halusin vain voittaa.
2005 Messilän kisoihin mun oli jälleen tarkoitus lähteä Rambolla. Poni ei kuitenkaan pelittänyt ollenkaan viimeisen päivän rataharjoituksissa ja näin Peik vaihtoi mulle ratsuksi Steffin vanhan ponin Timin. Kaverin selässä olin istunut siis ennen kisoja kerran ja kisapaikalla pääsin selkään toisen kerran. Voin kertoa että pikkusen jännitti. Mutta näiden monituisten muutosten takia olen oppinut, että mitä vain voi tapahtua tai sattua. Silloinei vain pidä stressata liikaa. Nämäkin kisat sujuivat hyvin, tervetuliaisluokassa sain jälleen sijan ja jopa mestaruusluokassa nappasin rusetin. Kuitenkaan en ihan yltänyt mitaleille asti ja taas olin hieman pettynyt.
2006 oli viimeinen ponivuoteni. Silloin jatkettiin jälleen Rambon kanssa. Ja tällä kertaa oli tarkoitus mennä niin koulua kuin esteitä. Rambolla todettiin kesän aikana head shaking, joten mua lievästi sanottuna huoletti hieman se koulupuoli. Kotona oltiin kuitenkin voitettu kevään aikana muutama helppo b, joten tiesin meidän osaavan kaiken tarvittavan.
Kisoissa kouluverkka oli katastrofaalinen. Mulle oli annettu lupa verkata maneesissa, jossa kerkesin verkata noin 5 minuuttia ennen kuin mut tultiin häätämään sieltä pois. Menin kentälle ja pään heilutus vaan yltyi, mitä kauemmin olin ulkona. Lopulta vein Rambon talliin ja odottelin siellä kunnes sain siirtyä Messilän alakentälle. Talutin Rambon alas ja jatkoin vain ravissa ja yritin saada sen pysymään tasaisena. Onneksi jostain syystä se rauhottui päästessään radalle, mutta tottakai radalla näkyi se, etten ollutkaan päässyt verkkaamaan esim. laukkaa ollenkaan. Lopulta jäin vain puoli pistettä finaalista ja pettymys oli tosi kova.
Esteillä lauantaina sujui. Nappasin kärkipään sijan ja poni tuntui tosi hyvältä. Sunnuntaina poni kuitenkin oli hieman possufiiliksellä ja itse jäin ylitratsastamaan, minkä seurauksena otettiin yksi kielto perusradalta. Ja taas vuodatin krokotiilin kyyneleitä, kun mikään ei koskaan onnistu..
Seuraavana vuonnahan kaikki sujui vielä huonommin. Tai pääsinhän mä finaaliin junnukoulussa hevosella, josta kukaan ei olisi sitä ihan heti uskonut. Starttasin myös toisella hevosella koulua, mutta sen kanssa oltiin radalla vain kokemusmielessä, koska sen ratarutiini oli vielä niin vähäinen. Junnujen finaalissa tehtiin Ladyn kanssa ehdottomasti elämämme paras koulurata ja saimme silti tuomareilta todella huonot prosentit.
Estepuolella ratsuksi Kirsi oli valinnut mulle Karkin, josta en itse kovin välittänyt. Myöhemmin Kirsi onkin myöntänyt tämän olleen taktinen veto, mutta erittäin huono sellainen. Mutta eihän kukaan silloin voinut tietenkään tietää, että Karkki oli jaloistaan hieman vaivainen ja siksi esitti kisoissa heikompaa menemistä kuin keväällä. Tervetuliaisluokan ollessa niin pieni, sain pikkuhepan kannustettua kaikista esteistä yli ja vielä ihan rusetin arvoisesti. Sunnuntaina kaveri kuitenkin kielsi jo heti ekalle ja vielä loppuradasta toiselle pystylle niin että meikäläinen lensi kauniissa kaaressa esteen sekaan. Hip hurrei. Taas oli aika lyöty fiilis. Mutta eikun takaisin treeneihin ja silmissä siinsi jo seuraavan vuoden kisat.
2008 ratsastin kuitenkin niin paljon kisoja vuokrahevosellani (siitä lisää myöhemmin), etten saanut osallistua tuntsareihin, vaikka ratsastkin samaan aikaan ratsastuskoulussa. Hypätään siis vuoteen 2009, jolloin ratsuina olivat koulussa Reksu ja esteillä Pairon. Jälleen koulussa olin ensimmäinen joka ei päässyt finaaliin ja esteillä otin puhtaan radan ekalta päivältä, mutta finaalissa epäonni iski jälleen ja rusetit jäivät muille..
2010 mulla oli todelliset "painehevoset". Riggen oli hieno kun mikä ja sen kanssa multa odotettiin varmaa finaalipaikkaa. Ripa taas oli estekenttien kingi ja olin saanut sen ratsukseni, vaikken sillä montaa kertaa ollut edes mennyt. Koulussa yksi hemmetin laukkalävistäjä vei mun finaalipaikan. Riggenin lempijäynä oli vaihtaa lävistäjällä, ja mulle se eka kerta sattui vasta sen suhteen tuntsareissa. Se yksi kuuluisa piste erotti mut jälleen finaalista.. Ripan kanssa hyppäsin vain finaaliluokan ja tottakai myös meidän ensimmäinen pudotus sattui juuri tälle radalle. Heppa hyppäsi hieman kaukaa ja klonks, puomi oli maassa. Ei auttanut itku markkinoilla.
2011 en osallistunut enää tuntsareihin, mutta kävin strattaamassa ESRAn mestaruudet. Tällä kertaa heppana oli Juhis, niin koulussa kuin esteillä. Koulussa pisteet eivät olleet häävit, mutta rataan olin kerrankin ihan tyytyväinen. Esteillä tein superin radan ja sijotuin toiseksi. Jälleen olin kuitenkin todella pettyntyt, koska luokan voitti Juhiksen toinen ratsastaja, puolen pisteen erolla. Olin tehnyt hevosen kanssa hurjasti töitä ja siksi tämä harmitti hurjasti.
Vuonna 2011 mut ratsastettavat olivat lisääntyneet niin paljon, että päätin lopettaa ratsastuskoulussa ESRAn mestaruuksien jälkeen ja jatkaa omien projektien kanssa. Vaikka olin ratsastanut muita hevosia jo 17-vuotiaasta asti, jatkoin silti sinnikkäästikolmen vuoden ajan koko ajan kahdella tunnilla viikossa ratsastuskoulussa. Halusin päästä koko ajan silmän alle, niin että istuntavirheisiini puututtaisiin ja että ratsastaisin mahdollisimman paljon erilaisilla hevosilla.
Jos jotenkin koitan ynnätä kaikkia ratsastuskoulun hyviä puolia tähän loppuun niin voisin ensimmäisenä aloittaa kokemuksesta. Oikeastaan suurin osa kaikesta hevosiin liittyvästä hoidosta on tullut ratsastuskoulusta. Isossa ratsastuskoulussa pääsee näkemään paljon erilaisia hevosia, jotka oireilevat ja mahdollisesti välillä loukkaantuvat eri tavoin. Silloin pääsee näkemään erilaisia hoitotapoja ja seuraamaan vierestä, kuinka ammattilaiset toimivat. Näin sitä omaa kokemusta pääsee kartoittamaan ilmaiseksi ja samalla sitä rikastuu itse ihan huomaamatta. Tämä on toki myös kiinni omasta aktiivisuudesta ja ahkeruudesta.
Kaikilla sitä päättäväisyyttä ja halua oppia ei ole samalla tavalla kuin muilla. Etenkin, kun samaan aikaan pitää myös oppia omista virheistään ja olla nöyrä, periksiantamattomuudesta puhumattakaan. Välillä elämä potkii hevosten kanssa päähän niin hemmetin lujaa ettei siinä ole mitään järkeä. Kisat eivät mene putkeen, oma hoitohevonen on kipeänä ja kaverin hevonen näyttää aina vaan paremmalta.
Ratsastuskouluhevonen ei kuitenkaan ole oma, vaan sen ylläpitämisen ja lääkärikulut maksaa joku muu. Kun itse kustantaa tuon kaiken ja se elämä edelleen potkii päähän, on kaikki entistä raskaampaa. Ratsastuskoulussa elämä hevosten kanssa on huoletonta, ja siitä kaikkien, ihan joka ikisen pitäisi ottaa kaikki mahdollinen hyöty irti, kun se on mahdollista. Ja samalla pitäisi muistaa tsempata muita. Tässä lajissa tehdään aivan liian paljon hommia yksi, tai vain sen oman valmentajan kanssa. Jos me kaikki jakaisimme enemmän omia kokemuksia ja osaamistamme keskenämme, olisimme kaikki paljon rikkaampia. Ratsastuskoulussa tämäkin asia toteutuu edes hieman, kun oppilaat pääsevät kertomaan toisilleen, mikä toisen hevosen kanssa toimii ja mikä taas ei. Siellä neuvoja jaetaan ystävällisesti, ilman mitään taka-ajatuksia.
Mä olen siis kuunnellut paljon muita, vaikka se ei siltä ehkä aina ole näyttänyt. Mä olen ollut todella ahkera ja tehnyt aina hurjasti töitä mun tavoitteiden saavuttamiseksi. Ja mä olen uskaltanut asettaa niitä tavoitteita. Mulle on kehittynyt hurjan hyvä kisarutiini ja mä olen ratsastanut aina paljon erilaisilla hevosilla, niin kisoissa kuin treeneissä. Ja vaikka mä olen joutunut pettymään enemmän kuin usein, mä olen myös saanut ratsastuskoulusta niin mielettömän kasan elämän oppeja ja kokemusta, etten sanoin osaa sitä edes kuvailla. Ja olen myös oppinut käsittelemään niitä pettymisiä..
Mä olen joutunut tottumaan muutokseen ja siihen että ne "omat" hevoset viedään aina alta. Peik on joskus kauan sitten viisaasti sanonut mulle että hevosia tulee ja menee, mutta kaikilta täytyy ottaa se oppi irti, mitä ne sulle antaa. Ne seuraavat opettavat sitten taas jotain uutta. Ja näinhän se menee. Mä olen todella iloinen siitä, että olen sisäistänyt tämän ja asennoitunut hevosmuutoksiin ratsatuskoulussa aina juuri tuolla asenteella. Onneksi halusin oppia uutta. Ja sehän on kiinni muuten vain asenteesta.
Miten mulla oli sitten varaa tähän kaikkeen? Miten mä pystyin ratsastamaan kaksi kertaa viikossa kun vanhemmat eivät kustantaneet kallista harrastusta? Mikään kun ei todellakaan tullut ilmaiseksi.. Monta vuotta maksoin ratsatsukseni tallinteosta ja hevosten hoidosta tienaamillani rahoilla. Mutta miten hevosten hoidosta voi tienata? Ja miten niitä hevosia oikein pääsee hoitamaan? Siitä lisää seuraavalla kerralla :)
Kuitenkin pääsin lähtemään Takkulaan Rambon kanssa vuonna 2004. Ohjelmassa oli tervetuliaisluokka ja ponien estemestaruus. Kisat sujuivatkin ekan päivän osalta hienosti ja sijoituin mammuttiluokassa. Toisena päivänä uusinnassa oli tietenkin otettava riskejä, ja niinhän me jäätiin pienen tien takia tökköön ennen sarjaa. Jos ei kokeile, ei voi voittaa. Ja mähän halusin vain voittaa.
2005 Messilän kisoihin mun oli jälleen tarkoitus lähteä Rambolla. Poni ei kuitenkaan pelittänyt ollenkaan viimeisen päivän rataharjoituksissa ja näin Peik vaihtoi mulle ratsuksi Steffin vanhan ponin Timin. Kaverin selässä olin istunut siis ennen kisoja kerran ja kisapaikalla pääsin selkään toisen kerran. Voin kertoa että pikkusen jännitti. Mutta näiden monituisten muutosten takia olen oppinut, että mitä vain voi tapahtua tai sattua. Silloinei vain pidä stressata liikaa. Nämäkin kisat sujuivat hyvin, tervetuliaisluokassa sain jälleen sijan ja jopa mestaruusluokassa nappasin rusetin. Kuitenkaan en ihan yltänyt mitaleille asti ja taas olin hieman pettynyt.
2006 oli viimeinen ponivuoteni. Silloin jatkettiin jälleen Rambon kanssa. Ja tällä kertaa oli tarkoitus mennä niin koulua kuin esteitä. Rambolla todettiin kesän aikana head shaking, joten mua lievästi sanottuna huoletti hieman se koulupuoli. Kotona oltiin kuitenkin voitettu kevään aikana muutama helppo b, joten tiesin meidän osaavan kaiken tarvittavan.
Kisoissa kouluverkka oli katastrofaalinen. Mulle oli annettu lupa verkata maneesissa, jossa kerkesin verkata noin 5 minuuttia ennen kuin mut tultiin häätämään sieltä pois. Menin kentälle ja pään heilutus vaan yltyi, mitä kauemmin olin ulkona. Lopulta vein Rambon talliin ja odottelin siellä kunnes sain siirtyä Messilän alakentälle. Talutin Rambon alas ja jatkoin vain ravissa ja yritin saada sen pysymään tasaisena. Onneksi jostain syystä se rauhottui päästessään radalle, mutta tottakai radalla näkyi se, etten ollutkaan päässyt verkkaamaan esim. laukkaa ollenkaan. Lopulta jäin vain puoli pistettä finaalista ja pettymys oli tosi kova.
Esteillä lauantaina sujui. Nappasin kärkipään sijan ja poni tuntui tosi hyvältä. Sunnuntaina poni kuitenkin oli hieman possufiiliksellä ja itse jäin ylitratsastamaan, minkä seurauksena otettiin yksi kielto perusradalta. Ja taas vuodatin krokotiilin kyyneleitä, kun mikään ei koskaan onnistu..
Seuraavana vuonnahan kaikki sujui vielä huonommin. Tai pääsinhän mä finaaliin junnukoulussa hevosella, josta kukaan ei olisi sitä ihan heti uskonut. Starttasin myös toisella hevosella koulua, mutta sen kanssa oltiin radalla vain kokemusmielessä, koska sen ratarutiini oli vielä niin vähäinen. Junnujen finaalissa tehtiin Ladyn kanssa ehdottomasti elämämme paras koulurata ja saimme silti tuomareilta todella huonot prosentit.
Lady finaaliradalla |
Estepuolella ratsuksi Kirsi oli valinnut mulle Karkin, josta en itse kovin välittänyt. Myöhemmin Kirsi onkin myöntänyt tämän olleen taktinen veto, mutta erittäin huono sellainen. Mutta eihän kukaan silloin voinut tietenkään tietää, että Karkki oli jaloistaan hieman vaivainen ja siksi esitti kisoissa heikompaa menemistä kuin keväällä. Tervetuliaisluokan ollessa niin pieni, sain pikkuhepan kannustettua kaikista esteistä yli ja vielä ihan rusetin arvoisesti. Sunnuntaina kaveri kuitenkin kielsi jo heti ekalle ja vielä loppuradasta toiselle pystylle niin että meikäläinen lensi kauniissa kaaressa esteen sekaan. Hip hurrei. Taas oli aika lyöty fiilis. Mutta eikun takaisin treeneihin ja silmissä siinsi jo seuraavan vuoden kisat.
2008 ratsastin kuitenkin niin paljon kisoja vuokrahevosellani (siitä lisää myöhemmin), etten saanut osallistua tuntsareihin, vaikka ratsastkin samaan aikaan ratsastuskoulussa. Hypätään siis vuoteen 2009, jolloin ratsuina olivat koulussa Reksu ja esteillä Pairon. Jälleen koulussa olin ensimmäinen joka ei päässyt finaaliin ja esteillä otin puhtaan radan ekalta päivältä, mutta finaalissa epäonni iski jälleen ja rusetit jäivät muille..
2010 mulla oli todelliset "painehevoset". Riggen oli hieno kun mikä ja sen kanssa multa odotettiin varmaa finaalipaikkaa. Ripa taas oli estekenttien kingi ja olin saanut sen ratsukseni, vaikken sillä montaa kertaa ollut edes mennyt. Koulussa yksi hemmetin laukkalävistäjä vei mun finaalipaikan. Riggenin lempijäynä oli vaihtaa lävistäjällä, ja mulle se eka kerta sattui vasta sen suhteen tuntsareissa. Se yksi kuuluisa piste erotti mut jälleen finaalista.. Ripan kanssa hyppäsin vain finaaliluokan ja tottakai myös meidän ensimmäinen pudotus sattui juuri tälle radalle. Heppa hyppäsi hieman kaukaa ja klonks, puomi oli maassa. Ei auttanut itku markkinoilla.
Riggen ESRAn mestaruuksissa |
2011 en osallistunut enää tuntsareihin, mutta kävin strattaamassa ESRAn mestaruudet. Tällä kertaa heppana oli Juhis, niin koulussa kuin esteillä. Koulussa pisteet eivät olleet häävit, mutta rataan olin kerrankin ihan tyytyväinen. Esteillä tein superin radan ja sijotuin toiseksi. Jälleen olin kuitenkin todella pettyntyt, koska luokan voitti Juhiksen toinen ratsastaja, puolen pisteen erolla. Olin tehnyt hevosen kanssa hurjasti töitä ja siksi tämä harmitti hurjasti.
Riggen Nurmijärvellä HeA |
Vuonna 2011 mut ratsastettavat olivat lisääntyneet niin paljon, että päätin lopettaa ratsastuskoulussa ESRAn mestaruuksien jälkeen ja jatkaa omien projektien kanssa. Vaikka olin ratsastanut muita hevosia jo 17-vuotiaasta asti, jatkoin silti sinnikkäästikolmen vuoden ajan koko ajan kahdella tunnilla viikossa ratsastuskoulussa. Halusin päästä koko ajan silmän alle, niin että istuntavirheisiini puututtaisiin ja että ratsastaisin mahdollisimman paljon erilaisilla hevosilla.
Jos jotenkin koitan ynnätä kaikkia ratsastuskoulun hyviä puolia tähän loppuun niin voisin ensimmäisenä aloittaa kokemuksesta. Oikeastaan suurin osa kaikesta hevosiin liittyvästä hoidosta on tullut ratsastuskoulusta. Isossa ratsastuskoulussa pääsee näkemään paljon erilaisia hevosia, jotka oireilevat ja mahdollisesti välillä loukkaantuvat eri tavoin. Silloin pääsee näkemään erilaisia hoitotapoja ja seuraamaan vierestä, kuinka ammattilaiset toimivat. Näin sitä omaa kokemusta pääsee kartoittamaan ilmaiseksi ja samalla sitä rikastuu itse ihan huomaamatta. Tämä on toki myös kiinni omasta aktiivisuudesta ja ahkeruudesta.
Kaikilla sitä päättäväisyyttä ja halua oppia ei ole samalla tavalla kuin muilla. Etenkin, kun samaan aikaan pitää myös oppia omista virheistään ja olla nöyrä, periksiantamattomuudesta puhumattakaan. Välillä elämä potkii hevosten kanssa päähän niin hemmetin lujaa ettei siinä ole mitään järkeä. Kisat eivät mene putkeen, oma hoitohevonen on kipeänä ja kaverin hevonen näyttää aina vaan paremmalta.
Ratsastuskouluhevonen ei kuitenkaan ole oma, vaan sen ylläpitämisen ja lääkärikulut maksaa joku muu. Kun itse kustantaa tuon kaiken ja se elämä edelleen potkii päähän, on kaikki entistä raskaampaa. Ratsastuskoulussa elämä hevosten kanssa on huoletonta, ja siitä kaikkien, ihan joka ikisen pitäisi ottaa kaikki mahdollinen hyöty irti, kun se on mahdollista. Ja samalla pitäisi muistaa tsempata muita. Tässä lajissa tehdään aivan liian paljon hommia yksi, tai vain sen oman valmentajan kanssa. Jos me kaikki jakaisimme enemmän omia kokemuksia ja osaamistamme keskenämme, olisimme kaikki paljon rikkaampia. Ratsastuskoulussa tämäkin asia toteutuu edes hieman, kun oppilaat pääsevät kertomaan toisilleen, mikä toisen hevosen kanssa toimii ja mikä taas ei. Siellä neuvoja jaetaan ystävällisesti, ilman mitään taka-ajatuksia.
Mä olen siis kuunnellut paljon muita, vaikka se ei siltä ehkä aina ole näyttänyt. Mä olen ollut todella ahkera ja tehnyt aina hurjasti töitä mun tavoitteiden saavuttamiseksi. Ja mä olen uskaltanut asettaa niitä tavoitteita. Mulle on kehittynyt hurjan hyvä kisarutiini ja mä olen ratsastanut aina paljon erilaisilla hevosilla, niin kisoissa kuin treeneissä. Ja vaikka mä olen joutunut pettymään enemmän kuin usein, mä olen myös saanut ratsastuskoulusta niin mielettömän kasan elämän oppeja ja kokemusta, etten sanoin osaa sitä edes kuvailla. Ja olen myös oppinut käsittelemään niitä pettymisiä..
Mä olen joutunut tottumaan muutokseen ja siihen että ne "omat" hevoset viedään aina alta. Peik on joskus kauan sitten viisaasti sanonut mulle että hevosia tulee ja menee, mutta kaikilta täytyy ottaa se oppi irti, mitä ne sulle antaa. Ne seuraavat opettavat sitten taas jotain uutta. Ja näinhän se menee. Mä olen todella iloinen siitä, että olen sisäistänyt tämän ja asennoitunut hevosmuutoksiin ratsatuskoulussa aina juuri tuolla asenteella. Onneksi halusin oppia uutta. Ja sehän on kiinni muuten vain asenteesta.
Miten mulla oli sitten varaa tähän kaikkeen? Miten mä pystyin ratsastamaan kaksi kertaa viikossa kun vanhemmat eivät kustantaneet kallista harrastusta? Mikään kun ei todellakaan tullut ilmaiseksi.. Monta vuotta maksoin ratsatsukseni tallinteosta ja hevosten hoidosta tienaamillani rahoilla. Mutta miten hevosten hoidosta voi tienata? Ja miten niitä hevosia oikein pääsee hoitamaan? Siitä lisää seuraavalla kerralla :)
Hienon tekstin kirjoitit! Aina välillä kun olen ollut katsomassa sun valkkuja, tulee mieleen, että mistä ihmeestä sä oot Tän kaiken oppinut, mutta nyt ainakin tiedän :) itse opin myös tuolla tavalla jolla sinäkin nuorempana ennen koulukisoja - katsomalla muiden ratsastusta. No itselläni jälki ei ole niin kaunista, mutta ainakin aina yritän ja kun loppujen lopuksi Se onnistuminen tulee, saa olla hyvin iloinen. Monet onnistumiset ovat jopa tulleet sun valmennusten seuraamisen ansiosta!
VastaaPoistaIhanaa että kirjoitit tämän, nyt tiedän, että ihan ratsastuskoulun tytöstäkin voi tulla vaikka ja mitä kunhan vain sen eteen tekee kaikkensa. Ilmaiseksi mikään ei tule ja vaikka kaiken oppisikin virheiden tai epäonnistumisien kautta, pitää aina vain tähdätä eteenpäin! :)
Aivan mahtava kuulla! Ja juuri noin sen pitääkin mennä, pidä silmät auki joka paikassa ja tee vaan kovasti hommia :) tottakai sitä tuuriakin tarvitaan, mutta kyllä se ahkeruus aina palkitaan!
PoistaIhan mahtava kertomus ratsastustaustasi. Olet näinkin lyhyellä tuttavuudella päätellen periksiantamaton, äärettömän lahjakas ja siitä huolimatta nöyrä nuori nainen. Katarina saa lukea tallilta tullessaan tarinasi, koska hän on saanut kaiken aika helpolla. Vaikka meidän perhe ei olekaan varakas niin minun hevostaustani ansioista olen tehnyt kaikkeni, että Katsu edistyisi ja saisi siihen hyvät välineet. Terkuin Ulrika Parkanosta, Mr Ed´sin mamma
VastaaPoistaKiitos ulrika! Ja tässähän on vasta pieni osa kaikesta, mitä olen hevosten parissa tehnyt päästäkseni eteen päin! Terkkuja Katsulle ja varsinkin edille ;)
Poistalöysin sun blogin facebookin kautta ja tykästyin! :) tee lisä tälläsiä postauksia joissa kerrot miten oot oppinu tän kaiken heppailusta, niin nää inspiroi ainakin mua olemaan ahkerampi :)
VastaaPoistaSitä juuri toivoinkin :) ja lisää on kyllä tulossa :)
PoistaKiitos tästä tekstistä, sai paljon motivaatiota omaankin ratsastukseen! Itsehän ratsastan ratsastuskoululla, joten kun kaikki ei mene putkeen, sai nyt huomata että paljon on mahdollista saavuttaa siitä huolimatta. Kiitos tästä erittäin motivoivasta & hyvin kirjoitetusta teksistä ja onnea sinulle tulevaisuuteen :)
VastaaPoistaxSohvi♥
Hienoa kuulla että teksti motivoi :) Aika pitkälle voi kyllä päästä kun vaan jaksaa tsempata ja tehdä töitä sen eteen!
PoistaTää oli kyllä ihan älyttömän hyvä teksti, nyt kun kerkesin lukemaan ajatuksella! Mulla on vähän samanlainen ratsastuskoulutausta, tosin kävin tuntsareissa vain vuosina 2009 (este) ja 2011 (koulu)..
VastaaPoistaArvostan kyllä ihan älyttömän paljon sitä, miten saat mahdutettua elämään kaikki ratsastettavat hevoset, työn, muun elämän ja vielä bloginkin! Susta voi monet ottaa mallia ;)
Kiitti :) Tää oli vasta sellanen pieni pintaraapasu kaikelle, tulossa on vielä monta testiä matkan varrelta ;)
PoistaVau! Tosi hienosti kirjotit tän tekstin :)
VastaaPoistanellanponielamaa.blogspot.fi